Kohta tuossakin kasvaa vatukko! - mustikkapaikasta vadelmamaaksi

Taina Kekkonen 28.12.2017

Joskus minulta on kysytty puunmyyntisuunnitelmaa laadittaessa, miltä se tuntuu, kun metsäammattilaisen omaa metsää kaadetaan. Olen aiemmissa blogiteksteissäni kirjoittanut leimikonsuunnittelun vaikeudesta omassa metsässä. Sekä siitä, kuinka ennakkoraivaus jäi melkein tekemättä, vaikka aikaa sen tekemiseen olisi ollut koko kesä. Tällä kertaa yritän pukea sanoiksi hakkuun mukanaan tuomia tunteita.  

Sopisiko tulla hakkuulle?

Syksyllä ostomies ilmoitti toimistolla käydessään, että seuraava leimikko olisi Teidän, sopisiko tulla hakkuulle? No, sopiihan se! Aamukasteisena keskiviikkona se sitten alkoi. Kone oli tuotu palstan laitaan jo edellisenä iltana sekä hakkuun varoitusmerkit asetettu asiaan kuuluvasti tien varteen. Olin päättänyt, että käyn morjestamassa harvakseltaan tapaamaani hakkuukoneen kuljettajaa ennen kustannuspaikalle lähtöä. Kappas, hänpä oli nukkunut pommiin, joten tein vielä viimeisen kierroksen jo lapsuuden puolukkareissuilta tutuksi tulleessa männikössä, samalla laittaen vielä viimeiset kuitunauhat harvennusta ja avohakkuuta erottamaan. Katselin mäntyjen harsuuntuneita latvoja ja jo pystyyn kuivaneita runkoja. Kyllä, ei tämä tässä enää tuota kuin tappiota! Ehkä pientä haikeuttakin saattoi olla ajatuksissa, mutta jollainhan se on talolaina lyhennettävä.

Jutustelin kuljettajan kanssa leimikosta hetkisen, kuten tekisin metsänomistajankin valtakirjakauppaa valvoessa. Varmistin vielä omaan käyttöön jäävien koivukuitujen kohtalon sekä sen, että huonon heinäpellon yli saa ajaa, kunhan ei mennä pohjapanssaria myöden, sillä pelto oli vielä tulossa kyntöön. Ajattelin ja yritin oikein mietiskellä töihin ajellessani, tuntuuko oman leimikon puunkorjuun seuraaminen henkilökohtaisemmalta.

Iltapäivällä poikkesin työmaalle jälleen, tien varret oli hakattu ja puita oli ristiin rastiin. Naapurin heinettynyt mökkitie oli mullikolla, ja hakkuukone huilasi pellolla odottaen seuraavaa päivää. Katselin mökkitienvarren puukasoja sekä mustikan varpuja niiden alla, tuosta olin löytänyt muutamaa viikkoa aiemmin koko talven mustikat. Mieleeni muistuivat erään naismetsänomistajan sanat: jos ei tee avohakkuuta, ei tule vatukkoakaan! Niinpä niin, taidan saada mustikoiden tilalle vatukon, halusin tai en! Parin vuoden päästä ei tarvitse mennä naapurin aukolle vattuun.    

Seuraavien päivien hakkuun valvonta jäi mieheni vastuulle

Aina välillä kuulin kotona tai toimistolla mottitietoja, ilta hämärissä kävin auton valoissa tarkistamassa pinot sekä tien kunnon. Totesinkin, että taidan hoitaa metsänomistajien hakkuiden valvonnan paremmin kuin omani!

Toisinaan taidan ottaa liiankin henkilökohtaisesti metsänomistajien metsäiset murheet ja joskus minua on moitittu metsänomistajan puolesta ajattelemisesta. Onko se kuitenkaan väärin? Taidan olla tunteellisempi vieraiden puiden ja mesien suhteen, kuin omieni. Ehkä olen nähnyt niin monta hakkuuta, että vain erityistapaukset saavat tunteet näkyville (omani ei tässä tapauksessa ole se erityistapaus). Tai sitten olen niin realisti ja järkevä, että siirrän tunteeni syrjään ja olen metsänomistajan tukena ja turvana myös sen rakkaan marjametsikön muuttuessa hakkuussa mustikkametsästä vatukoksi.    

 

Puiden korjuu on kesken kirjoittajan omassa metsässä. 

Taina Kekkonen bloggaa puun myynnistä omasta metsästään. Seuraa puukaupan vaiheita Tainan blogista!

Ensimmäisessä blogissaan: Suutarin lapsella ei ole kenkiä - Mhy:n metsäasiantuntijalla ei ole leimikkoaTaina pohtii leimikon teon vaikeutta – Mitkä puut myisi?

Toisessa blogissaan: Ennakkoraivaus - metsäasiantuntija ulkoiluttaa raivaussahaa omassa metsässään, Taina saa tiedon hakkuun ajankohdasta. 

 

 

Olen Mhy Etelä-Savon metsäasiantuntija ja toimistopaikkani on Mikkelin toimistolla. Keväällä 2013 teimme kotitilallani sukupolvenvaihdoksen, jonka seurauksena olen päässyt maa- ja metsätalouden harrastajaksi sanan varsinaisessa merkityksessä.