Päiväni metsäurheilijana

Anne Rauhamäki 28.2.2018

En ymmärtänyt keksiä tekosyitä, kun työkaverini ilmoitti minut metsätaitohiihtokisoihin. Mikäs siinä. Kyllä minä suksilla pysyn ja noin 10 km:n hiihto ei kuulostanut pahalta. Metsätaitopuolen kanssa on vähän niin ja näin, kun koulutuspohja on tullut hankittua enemmän yhteiskuntatieteellis-humanistisella painotuksella ja omia metsiäni olen katsellut lähinnä raivaussahan takaa. Mutta kaikkea pitää kokeilla.

Aloitin siis valmistautumisen googlettamalla, että mihin minä taas olen itseni tyrkännyt. Löysin lähes ensi yrittämällä metsäurheiluliiton sivuilta kisojen säännöt sekä 4h-liiton sivuilta kätevän metsätaito-oppaan lapsille, jossa aika perusteellisesti selitettiin, mitä tarkoittavat pohjapinta-ala, keskitilavuus, puuston keski-ikä jne. Lohdullista oli se, että kilpailukuponki toimii rastiruutuun -menetelmällä, joten hyvä arvaus riittäisi.

Työkaverit ystävällisesti lainasivat relaskoopin jossa oli käyttöohje ja jotain ilmeisesti kisassa tarpeellisia taulukoita mukana. Ja sitten vaan pikaluistot suksenpohjaan ja kisapaikalle.

Parkkipaikalla yritin vähän jututtaa vanhemman vuosikerran kanssakilpailijoita ja vakoilin vinkkejä kilpailukortin ja relaskoopin kiinnittämiseen ynnä muuhun sonnustautumiseen. Monella oli semmoisia käteviä kuminauha-muovikoteloviritelmiä ja relaskooppi liimattu kiinni sauvanvarteen. Tungin taulukot ja relaskoopin hiihtotakin taskuun, lainasin pari hakaneulaa, joilla sain kilpailukortin kiinni kehoon ja marssin lähtöpaikalle. Nauratti.

Minut oli tietenkin palkittu ensimmäisellä lähtöajalla, joten pääsin piikkipaikalta avaamaan latua. Kaksi samaan aikaan lähtenyttä ikäistäni herrashenkilöä katosi saman tien horisonttiin. Kirosin ja lisäsin voimaa potkuun.

Ensimmäinen tehtävä oli arvioida puun pituus. Rinteessä oli nättejä mäntyjä. Katselin niitä kolmisen sekuntia ja tuhersin ruutuun 20 metriä. Iskin täysillä pitkään loivaan ylämäkeen, koska minuutin jälkeeni lähteneet miehet puhalsivat jo niskaan. Piruvie, minusta ette kyllä mene ohi kaikki!

Mäen päällä puuskututti ja alamäki vei niin lujaa, että seuraavalle koealalle piti ihan jarruttaa. Runkoluku hehtaarilla. Miehet hiihtelivät ympyrää sekapuustoisessa lehtolaikussa. Aika harvalta näytti. Katselin lukuja kilpailukortissa ja totesin, että jos vetää jonkun luvun vähän puolivälistä alaspäin, niin ollaan varmaan aika lähellä. Päätin panostaa hiihtoon.

Kisalenkille oli saatu sen verran kovia mäkiä, että jossakin takamaastossa sai ihan hapenottokykyäkin testattua. Meinasi vintti pimetä, kun yritin pysyä miesten perässä.  Puuston ikä ja keskiläpimitta. No keskimääräiseltä näytti. Kuusissa oli aika paljon oksia ja männyissä vähemmän. Töhertelin taas jotain sinne puolenvälin tuntumaan.

Alkumatkalle oli laitettu helpompia tehtäviä ja loppua kohden vaikeampia, tottakai. Väsyneet aivot varmaan toimivat tosi paljon paremmin.. Puuston runkotilavuus. Muistin hämärästi, että jotain rinnankorkeuksia tähän liittyi. Katsoin metsää ja totesin, että jos meidän männikössä oli kuulemma 200 mottia hehtaarilla niin näyttää aika samanlaiselta. Pistin 180. Tukkipuuta hehtaarilla? Ei mitään hajua. Pari isompaa puuta siinä oli ja muutama risu. Päätin taas valita jotain puolenvälin alapuolelta.

Näkö hämärtyi ja räkää roikkui rinnuksilla. Pelastava pysähdys. Pohjapinta-ala. Hei, tässä vissiin tarvittiin sitä relaskooppia. Kaivoin sen taskustani ja pyörin uskottavasti pari sekuntia ympäriinsä. Sain laskettua jonkun määrän puita, mutta kynälle päästyäni tajusin unohtaneeni luvun. Ruksasin 27. En ollut ylpeä suorituksestani.

Päästin vanhemman miehen haarakäyntinousussa ohi. Henki ei kulkenut ja kuolaa oli kaikkialla. Onks tän jälkeen vielä mäki, onks sen jälkeen vielä mäki…? Tukkiosan tilavuus. Tämäkin vielä. No on iso puu. Yli vai alle kuution? Pistin vähän alle ja otin koneesta viimeiset höyryt irti ikuisuuden kestävällä loppusuoralla. Olin pudota maalissa istualteni, kun kuulin, että koko tämä nälkävuoden mittainen via dolorosa oli kestänyt vaivaiset 47 minuuttia. Justiinsa.  Lähdin 5 minuuttia perääni lähtenyttä kaveria vastaan ja ehdin juuri ottamaan kuvan, kun hän asianmukaisesti taulukoinensa arvioi tukkiosan tilavuutta. Loppuverryttelynä kirittelin kaverin maaliin.

Maalissa ja lounaan ääressä suoritukset asianmukaisesti analysoitiin ja nähtyäni kilpailukortin pisteet en ollut uskoa silmiäni. Vain yksi kohta oli mennyt kokonaan nollille, se tukkipuuosuus. Kaikissa muissa tehtävissä olin ollut kuitenkin hyvin lähellä oikeaa. Mahtavaa. En ollut siis läheskään viimeinen, kiitos toki myös kaiken maailman hyvityspistejärjestelmien. Mutta silti. Eihän tämä nyt mitään rakettitiedettä ollutkaan. Ihan vaan metsää.

Miehet lounaspöydässä yrittivät jo kovasti houkutella SM-kisoihin, mutta taidan nyt vielä jättää väliin. Ensin pitää vähän treenata. Mutta sinne vaan rohkeasti muutkin. Jos minä selvisin näin hyvin, selviät sinäkin.

Olen MTK:n toimihenkilö, joka tilapäisessä mielenhäiriössä päätti vastata esi-isiensä kutsuun ja ottaa sukutilan vastaan.