Yhdistyksen mies ei sammaloidu eläkkeelläkään

11.11.2020

Heikki Seppäsellä on takanaan 40 vuoden mittainen työura metsänhoitoyhdistyksessä. Työintoa riittää vielä eläkepäivilläkin.

Syyskuinen päivä on kostea ja sumuinen, mutta se ei mikkeliläistä Heikki Seppästä haittaa hänen esitellessään vieraalle metsiään ja metsänhoitoaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen männikkö on hyvässä kasvussa ja harvennus siintää taas muutaman vuoden päässä.

”Kyllä näistä kuusista taitaa saada kasvatettua seuraavan puusukupolven”, Heikki toteaa aliskasvoksen pirteitä latvakasvuja hypistellessään.

Yksitoista vuotta eläkkeellä olleen Heikki Seppäsen näkemyksiä ja kokemuksia metsäasioissa kuuntelee mielellään, sillä miehen sanoille antaa painoarvoa nelikymmenvuotinen työura metsänhoitoyhdistyksen palveluksessa. Vuosikymmenten saatossa Heikki on laittanut kuntoon paitsi asiakkaiden metsiä, myös omia, pääasiassa vapailta markkinoilta ostamiaan metsätiloja.

”Käydäänpäs vielä katsomassa tuo jatkuvan kasvatuksen kuvio. Minähän olen vannoutunut jatkuvan kasvatuksen puolesta puhuja”, Heikki innostuu ja kaartaa autolla vielä toiselle metsäautotielle.

Hetken kävely ja kumpareen takaa paljastuu tuore hakkuuaukko. Tarkemmin katsottuna kuusen taimikoltahan tuo näyttää ja vielä vasta istutetulta. Mitäs jatkuvaa kasvatusta tämä on?

”No toukokuussa hakattiin, risut ajatin pois juhannuksen jälkeen, seuraavana päivänä muokkaus ja heinäkuun alussa istutin uudet taimet. Kaksi kuukautta ainoastaan oli maa mahona. Eikös tämä ole jatkuvaa kasvatusta”, Heikki nauraa.

Sitähän se, ainakin savolaisittain. Esimerkki kuvaa hyvin Heikin asennetta työhön ja elämään yleensäkin. Paljon tehdään, mutta mitään ei turhaan ja huumori on koko ajan läsnä.

Trukin pukilta metsänhoitoyhdistykseen
Heikki syntyi maatalon pojaksi Mikkelin maalaiskuntaan 74 vuotta sitten ja metsäkärpäsen purema tuli jo perimässä, sillä isä oli aktiivinen metsänomistaja. Pitkäjänteinen metsänhoito tuli tutuksi jo pikkupoikana.

”Isä sai kunniakirjan aikoinaan hyvästä metsänhoidosta ja oli pitkään mukana metsänhoitoyhdistyksen hallinnossa. Meillähän oli muuten kylän ensimmäinen istutustaimikkokin. Kymmenen hehtaaria, jo ennen sotia istutettu”, Heikki kertoo.

Oma työura alkoi hahmottua 19-vuotiaana vuonna 1965, kun yhdistyksen silloinen toiminnanjohtaja Jouko Paavola puunmitassa käydessään houkutteli Heikkiä yhdistykselle kesätöihin.

”No minähän lähdin ja sen kesän olin harjoittelijana. Talvella menin armeijaan ja sen jälkeen Räsäsen laatikkotehtaalle trukkikuskiksi”, Heikki muistelee.

Eräänä päivänä Jouko Paavola ajoi taas paikalle ja sanoi, että nyt olisi taas tarvetta työmiehelle yhdistyksessä. Heikki otti pestin vastaan ja trukkikuskin hommat saivat jäädä. Ensimmäiseksi työtehtäväksi annettiin pitkä lista leimauksia.

”Ei minulla ollut silloin kuin polkupyörä kulkuvälineenä ja Jouko Paavola itse lähti kesälomalle”, Heikki nauraa.

Leimaukset tulivat ilman autoakin kesällä tehtyä ja työt yhdistyksen palkkalistalla jatkuivat. Heti armeijan jälkeen käyty puolivuotinen metsäkoulun peruskurssi oli tarpeen, kun Heikki yleni pian metsätyönjohtajan vakanssille.

Syvällisemmän koulutuksen puuttuminen kuitenkin painoi mieltä ja kun Pieksämäeltä ei yrityksistä huolimatta metsäteknikon koulutuspaikkaa irronnut, hakeutui Heikki Tammelaan metsätyönjohtajakoulutukseen.

”Ajattelin, että olisi hyvä olla koulutusta, jos vaikka vaihtaa työpaikkaa. Mutta ei minua sitten yksityinen puoli kuitenkaan vetänyt”, Heikki sanoo.

Harsinnan jälkiä korjattiin
Nelikymmenvuotiseen työuraan metsän parissa mahtuu monenlaista kokemusta. Heikki muistelee ensimmäistä leimikkoa, jota hän oli tekemässä harjoittelijana vuonna 1965. Ison tilan isäntää piti suostutella pitkään, että kolmen hehtaarin aukko saatiin leimattua.

”Se metsä oli sellainen harsittu rääseikkö. Niitä oli silloin paljon ja samoin oli paljon vajaatuottoisia lepikoita, entisiä karjahakoja.”

Aukko tuli tehtyä ja puuta kertyi päätehakkuulta vain reilut 100 mottia hehtaarilta. Kesätöinä tehty leimaus tuli vielä vastaan kolmen vuoden kuluttua, kun Heikki palasi yhdistykseen.

”Se aukko oli vielä istuttamatta. Minä sitten kävin sen istuttamassa paljasjuurisilla männyn taimilla ja nyt siellä on komea männikkö.”

Tämä istutus ei ollut ainoa, sillä työ maistui. Yhdistyksen pestin työajan ulkopuolella iltaisin ja viikonloppuisin Heikki teki paljon muitakin istutuksia lähiseudun isännille.

”Silloin oli muuten yhdistyksellä oma taimitarha, josta jaettiin taimia metsänomistajille. Osuuspankin tuki mahdollisti, että taimet voitiin jakaa ilmaiseksi.”

Maailma muuttui metsäalallakin
Avohakkuut yleistyivät kunnolla oikeastaan vasta 1970-luvulla. Silloin tehtiin Mikkelin seudullakin ensimmäinen konehakkuu.

”Se oli vuonna 1973 ja kone oli Pika 50. Olikohan niin, että metsuri kaatoi vai oliko kaatokone erikseen”, Heikki muistelee Sakari Pinomäen suunnittelemaa legendaarista prosessoria.

1970-luvulla metsän hakkuut olivat vahvasti säänneltyjä. Suurin osa leimikoista tehtiin yhdistyksen kautta ja puut käytiin leimaamassa metsässä ennen hakkuuta. Piirimetsälautakunnat valvoivat toimintaa tiukasti ja piirimetsänhoitaja teki tarkastuksia taajaan.

”Voi veljet kuule, jos vähänkin otti isompia valtapuita leimikolla, niin puhutteluun joutui”, Heikki nauraa.

Tiukan sääntelyn ja leimauksen aikaa kesti pitkälle 1980-luvulle, mutta seuraavalla vuosikymmenellä metsäinen toiminta alkoi muuttua vapaampaan suuntaan.

Nyt arkipäivää oleva yhdistyksen puukauppakin alkoi vauhdittua toden teolla 1990-luvun alkuvuosina. Heikki muistelee tyytyväisenä puukauppoja Koreaan, jotka toivat puun myyjille hyvän tilin.

”Koreaan alettiin viedä puuta vuonna 1993. Puut vietiin pyöreänä Kotkan satamasta ja vaatimuksena oli ainoastaan, että 60 prosenttia piti olla vähintään 11 metriä pitkiä. Läpimitan oli oltava vähintään 20 senttiä ja hinta oli 223 markkaa motilta. Teollisuushan maksoi Suomessa silloin enintään 160 markkaa motilta. Tämä oli toinen Korean suhdanne”, Heikki toteaa.

Puun vienti Aasiaan jatkui myöhemmin, tosin sahatavarana, kun Mikkeliin perustettiin japanilaisomisteinen Misawan saha vuonna 1995.

”Metsänhoitoyhdistys toimitti yhtiönsä, Espa Oy:n kautta, sahalle aluksi kaiken puutavaran”, Heikki sanoo.

Metsänhoitoyhdistyskenttä alkoi muuttua pikkuhiljaa 1990-luvun puolen välin tienoilla. Ensimmäisenä fuusioituivat Mikkelin ja Hirvensalmen yhdistykset. Myöhemmin mukaan tulivat Anttola ja Haukivuori. Viime vuosien yhdistysfuusiotkin saavat Heikiltä kiitosta.

”Ketään toimihenkilöistä ei ole niiden takia tarvinnut irtisanoa, se on hyvä asia. Toimihenkilöiden määrä on vähentynyt luontaisesti eläköitymisen kautta.”

Metsänhoitomenetelmätkin ovat muuttuneet paljon neljänkymmenen vuoden aikana. Heikki muistelee, että ensimmäiset paakkutaimet esiteltiin Mikkelin maatalousnäyttelyssä vuonna 1976. Paljasjuuriset taimet jäivät pikkuhiljaa historiaan.

”Ensimmäiset metsänviljelyt, mitä teimme, olivat pääasiassa mäntyä. Suopeltoja istutettin männylle ja virheitähän niistä paljon tuli”, Heikki toteaa.

Nyt häntä puolestaan hirvittää jatkuva kuusen istuttaminen.

”Kuusta istutetaan aivan liian karuille paikoille. Hirvien pelossa tietenkin osittain.”

Työ maistuu eläkkeelläkin
Heikki oli työn ohessa ostellut metsätiloja ja hoiti töiden ohessa vapaa-ajalla omia metsiä kasvukuntoon. Metsää on tällä hetkellä noin 70 hehtaaria. Kymmenkunta hehtaaria on jo lahjoitettu tyttären pojalle.

2000-luvulla hän hankki viimein kunnolliset metsävehkeet – nelivetotraktorin ja metsäperävaunun kuormaimineen.

”Metsäliitto oli silloin kovassa kurimuksessa ja ajattelin, että nyt se menee nurin. Otinkin sitten varmuuden vuoksi osuuspääomat pois ja niillä rahoilla hankin metsäkalustoa”, Heikki kertoo.

Heikki kilpailuttaa päätehakkuu- ja harvennusleimikot yhdistyksen kautta, mutta nuoren metsän hakkuut ja energiapuuhakkuut hän tekee edelleen itse.

Eläkkeelle yhdistyksestä Heikki jäi vuonna 2009, mutta toimettomaksi hän ei jäänyt. Eläköitymistä seuraavana päivänä Heikki perusti toiminimiyrityksen, ja toiminta on jatkunut siitä lähtien.

”Yrittäjäsukua kun olen, niin ajattelin, että teen sen kautta loppuajan työt”, hän nauraa.

Eikä työ tarkoita pelkästään työtä omissa metsissä. Heikki pakettiautoineen on tuttu näky keväisin metsänomistajien keskuudessa.

”Olen vuosittain jakanut lähes kaikki taimet Puumala-Joutsa-välillä. Reilu miljoona tainta joka kevät. Kilometrejä tulee kymmenisen tuhatta kahden kuukauden aikana.”

Taimilaatikoita nostellaan joka kevät 25000 ensin autoon ja sitten vielä pois. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä yksin – Lea-vaimo on mukana taimisouvissa.

Matti Turtiainen