Syksyinen sienimania

Annamari Rajoo 06.11.2017

Tänä syksynä on voinut todeta, että sanonta ”kuin sieniä sateella” pitää sekä sään että sienten määrän suhteen hyvin paikkaansa. Luulisin, että juuri sienten runsas esiintyminen aiheutti osaltaan minussa tänä syksynä sienihulluuden. Kaikista hulluinta tässä on se, etten erityisemmin pidä sieniruuista. Syön kyllä, jos tarjotaan, ja usein ne ovat ihan hyviä, mutta itse en laita juuri koskaan. Tosin koska hulluus iski, piti karvarouskujen suolaamistakin ensimmäistä kertaa kokeilla. Siellä ne ovat jääkaapissa odottamassa loppukäyttöä. Onkohan ne siellä vielä toukokuussakin?

Kantarellit, mustatorvisienet, suppilovahverot, vaaleaorakkaat ja tatit ovat kuuluneet syksyisten metsäretkien saaliseen joka syksy. Tosin erään epäonnistuneen punikkitattipiirakan jälkeen, josta aiheutui aikamoiset vatsanväänteen perheeni miespuoliselle edustajalle, on tatit saaneet jäädä metsään. Mullistus sienestyksessäni tapahtui, kun ystäväni vinkkasi minulle Suomen Sieniseuran Facebook-sivuja ja sitten homma lähti lapasesta.

Pimentyvät illat olen istunut nenä kiinni somessa ja tutkinut ihmisten tekemiä sienilöytöjä. Hauskinta on ensin katsoa kuva, yrittää tunnistaa laji ja sitten kurkata kommenteista osuiko oma päänsisäinen veikkaus kohdilleen. Huomaan, että työmatkoilla kävelen linja-autopysäkiltä kotiin katse haravoiden tienvierusmetsien laitoja.

Eikä ole yksi kerta, kun olen pompannut ojan yli risukkoon tutkimaan uutta sienilöytöäni. Ohi meneviltä koiranulkoiluttajilta olen saanut kummeksuvia katseita, kun olen kömpinyt takaisin tielle kävelykengissäni ja mekossani (mitä, ihan normaalit maastovaatteet). Sukkahousutkin olen saanut säästettyä ehjinä. Viikonlopun sieniretket ovat saaneet uuden merkityksen. En juurikaan enää kerää tuttuja sieniä pakkaseen. Toisaalta, kun ottaa huomioon haluttomuuteni niiden nauttimiseen, niin ei niitä kannata satoja litroja kerätäkään. Ennemmin poukkoilen sinne tänne tutkimaan jokaista oudonnäköistä sientä.

Riemun määrä oli suuri, kun huomasin tunnistavani haperoita ja limanuljaskan. Yhtenä sateisena sunnuntaiaamuna löysin pihakuusemme juurelta herkkusienen, jonka melko varmasti tunnistin kuusiherkkusieneksi. Olin niin onnellinen, että löydöstä piti heti tiedottaa sienestäviä ystäviäni ja äitiäni. Viime syksynä tuskin olisin edes huomannut koko herkkua.

Näillä löytöretkilläni olen monesti pysähtynyt miettimään monia aarteita, joita luonto meille tarjoaa sekä henkistä hyvinvointia, jota metsästä saa. Metsässä pyyhkiytyvät pois mielestä murheet ja stressi. Pelkkä käveleskely rentouttaa, vaikkei mitään löytäisikään.

Yhtä monesti olen mielessäni kiittänyt Suomen jokamiehenoikeuksia. Mahtavaa, että saan mennä naapurinkin metsään sieneen, sillä rajan sillä puolen on paremmat paikat, luonnollisesti. Säälin mielessäni monia muiden maiden kansalaisia, joiden pitää tyytyä valtion osoittamiin retkeilyalueisiin ja metsät ovat yhtiöiden omistuksessa. Niihin ei niin vaan mennä.

Meidän sukupolvien yli kestävä perhemetsätaloutemme on ainutlaatuisen upeaa. Metsäammattilaisena silmäni lepää hyvin hoidetussa varttuneessa kasvatusmetsässä, joka on edellisen sukupolven ahkeran työn tulosta. Siellä on helppo liikkua ja poimia metsän antimet talteen. Mutta ehkä vielä enemmän nautin siitä hetkestä, kun saavun iäkkäiden puiden siimeksestä ajallaan hoidetun taimikon reunaan. Siinä se nykyinen sukupolvi tekee seuraajilleen tulevaisuuden sienimetsää. Harmillista kyllä, niihin hoitamattomiinkin taimikoihin törmää ihan liian usein. Niinpä, kirjoitukseni lopuksi haastan sinut, metsää omistava lukijani, hoitamaan hehtaarin taimikkoa kuntoon ennen ensi syksyn sienisaaliita. Tehdystä työstä nauttii joku meidän jälkeemme, niin kuin mekin nautimme nyt menneiden vuosikymmenten työstä.

Uusimaalaistunut hämäläinen, joka tykkää sienten poimimisesta ja nuotiokahvista. Työskentelee metsänhoitoyhdistysten Helsingin toimistolla.