Pusikosta sekametsäksi - erään taimikonhoidon tarina

Anne Rauhamäki 18.9.2017

Kaksi päivää, kaksi reipasta naista ja kaksi raivaussahaa. Noin kaksi hehtaaria kohtuullisen rehevää ja haasteellista pusikkoa, jossa metsäsuunnitelman mukaan kasvoi hehtaarilla 50 kuitupuukokoista kuusta, pirusti koivua, vähän vähemmän pirusti pihlajaa, runsaasti lumentaivuttamaa mäntyä ja paikoittain pienempää kuusta.

Hommahan oli ihan selkeä. Kaveri aamulla metsään ja illalla pois ja työn jäljen tarkastus. Itsehän olin sopinut kaikenlaista työperäistä palaveria pitkin päivää, mutta lupasin aina ehtiessäni tulla tankillisen sahailemaan.

Paarmoja oli. Ja hyttysiäkin. Kärpäsetkin kiinnostuivat. Parin tunnin jälkeen tulin tarkistamaan tilannetta ja minusta aika pieneltä näytti se kolo, jonka Tuija oli koivikkoon saanut aikaiseksi. Toki jälki oli oikein nättiä.

Pian jo pusikosta könysikin puhiseva ja olosuhteisiin nähden sangen hillitysti kiroileva kaveri. ”Pirun hidasta on. Siellähän kasvaa ihan kauheesti kaikkea ja on jotain ojiakin ja ampiaispesiä.. Karhunpaskankin näin ihan varmasti. ”

Mulkaisin Tuijaa tietokoneen ruudun takaa ja lupasin tulla ihan justkohtaheti sinne jatkamaan hommia. Tai siis aloittamaan. Mutta yksi pieni työjuttu piti vielä hoitaa.

Pääsinhän minäkin sinne vihdoin. Totesin homman todella hitaaksi ja suoritin alustavia uudelleenlaskelmia projektin aikataulutuksen suhteen. Kahdessa päivässä tätä ei kyllä loppuun asti saatettaisi, vaikka jaksettaisiin painaa yötämyöten. Mitä emme todellakaan ajatelleet jaksaa. Illansuussa luovutimme ja suuntasimme kohti ansaittua saunaa ja illallista.

Seuraava aamu valkeni, tai oikeastaan ei valjennut, tasaisen sateisenharmaana. Vettä tuntui tulevan joka suunnasta sellaisena totaalikastelevana tiuhana sumuverhona, tiedätte varmaan. Minuutissa oli ihan läpimärkä. Mikä tietysti helpotti tilannetta, koska läpimärkänä ei kastu enää yhtään enempää, vaikka jokaisesta koivusta, johon koskee, tulee litra vettä niskaan.

Uutterasti rusikoimme kuitenkin pusikkoa parempaan kuosiin parin tankillisen ajan. Vettä tuli välillä niin, ettei eteensä nähnyt. Silmikko oli ihan täynnä vettä, joten muutenkaan ei kyllä nähnyt oikein mitään. Mutta paljon kaatui kaikenlaista. Eikä muuten uskoisi, miten paljon vaelluskenkään mahtuu vettä, vaikka se periaatteessa on ihan täynnä jalkaa…

Alkuiltapäivästä päätimme, että tämä alkaa kyllä jo riittää. Suoritimme silmämääräisen arvioinnin ja totesimme, että reilusti yli puolet urakasta on kuitenkin saatu tehtyä ja kuvion reunamat näyttävät oikein hyviltä. Jos ei menisi sinne syvemmälle (ja miksi menisikään, koska ei edes pääse, kun kaikkea on puolitoistametrisissä kasoissa poikittain) niin voisi olla ihan tyytyväinen…

Joka tapauksessa päivämme olivat luetut ja oli pakko pakata sahat autoon ja lähteä kohti kotia. Teimme kuitenkin ponnekkaan suunnitelman projektin loppuunsaattamiseksi: Syksyllä tullaan uudestaan, käydään ensin juoksemassa 100 kilometrin maastojuoksu ja sitten seuraavana päivänä sahojen kanssa viimeistellään homma…

Helppoa kuin mikä!

Olen MTK:n toimihenkilö, joka tilapäisessä mielenhäiriössä päätti vastata esi-isiensä kutsuun ja ottaa sukutilan vastaan.