Oliko metsissä ennen paremmin?

Petri Pajunen 12.2.2018

Puun korjuumäärien kasvaessa metsätalous kerää luontojärjestöjen suunnasta jatkuvaa kritiikkiä. Erityisesti pääkaupunkiseudulla ja sosiaalisen median kanavissa keskustelu on ajoittain vilkasta. Metsätalous nähdään suojelujärjestöissä mustavalkoisesti suurina avohakkuina ja metsänomistajat luonnonturmelijoina. Netissä ja sosiaalisessa mediassa levitettävät kampanjakuvat ovat varsin sensaatiohakuisia.

Etelä-Savossa metsätalouden maasta on suojeltua tai rajoitetussa käytössä 9,9 %. Tiukasti suojellun metsätalousmaan osuus on 3,4 %. Vaatimuksia lakisääteisesti tehtävään lisäsuojeluun esitetään säännöllisesti. Toisten metsäomaisuutta on helppo vaatia suojeltavaksi. Välillä metsänomistajien omaisuuteen kohdistuvien vaatimusten keskellä tuleekin mieleen kysymys - onko suojelun määrässä ja lisääntyvissä vaatimuksissa perälautaa? Vapaaehtoinen suojelu ja siitä saatava korvaus ovat ainoa oikea tie.

Oliko metsissä ennen paremmin? Metsätaloutemme on nykyisin kestävämpää kuin koskaan aikaisemmin. Ajassa ei tarvitse mennä kauas historiaan, kun turvemaiden ojituksissa ei toteutettu vesiensuojeluun liittyviä toimenpiteitä nykyiseen tapaan, lähteitä ojitettiin, tienrakennukseen liittyviä ympäristöselvityksiä ei tehty, vesistöjen suojakaistoja tai säästöpuita ei jätetty hakkuissa, vesakontorjunnassa käytettiin vahvoja aineita, maisema-arvoja ei huomioitu nykyiseen tapaan jne. Nykyisin nämä asiat ovat luontainen osa metsätaloutta. Taloudellinen rooli on keskeinen, sillä Etelä-Savo elää metsästä. Metsä tuo työtä, toimeentuloa ja hyvinvointia maakuntaan. Emme voi museoida metsiämme.

Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI 12) mukaan Suomen metsissä on puuta 2,5 miljardia kuutiometriä. Luultavasti puumäärä on suurempi kuin koskaan. Sata vuotta sitten metsissämme oli puuta yli 1 miljardia kuutiota nykyistä vähemmän. Vaikka tulevat hakkuut kasvaisivat nykyisen hallitusohjelman tavoitteen mukaisesti 15 miljoonalla kuutiolla vuodessa, niin puuvaranto nousee edelleen. Lahopuun määräkin on Suomessa korkeampi kuin kertaakaan 1930-luvun jälkeen, josta lähtien VMI:n mittauksia on tehty.

Etelä-Savon metsänomistajat panostavat vuosittain pelkästään lahopuun määrän lisäämiseen jättämällä uudistushakkuualueille säästöpuita 1,0 milj. euron arvosta korjuun ulkopuolelle. Merkittävä lahjoitus metsänomistajilta metsien monimuotoisuudelle. Lisäksi merkittäviä panostuksia tehdään vesistöjen varsiin suojakaistoja ja puustoa jättämällä. Lisäksi metsänomistajat jättävät metsätalouden ulkopuolelle ns. hiljaisia suojelualueita paljon ja korvauksetta, jotka eivät näy yhdessäkään suojelutilastossa.

Olen ollut kahden vuoden ajan mukana ministeri Tiilikaisen vetämässä ns. pyöreän pöydän metsäkeskustelussa, joka käsittelee metsäluonnon monimuotoisuuteen liittyviä asioita. Ryhmässä on mm. metsäalan toimijoiden, luontojärjestöjen ja ministeriöiden edustus. Kokouksissa ja maastoretkeilyillä on käyty paljon hyvää vuoropuhelua. Metsien monimuotoisuuden edistämiseksi on päätetty paljon hyviä toimenpiteitä. PEFC-metsäsertifioinnin kriteereitä valmistelleessa työryhmässäkin mukana olleena voin todeta metsien monimuotoisuuteen liittyvien asioiden olevan kriteereissä hyvin huomioituna. Kriteerien toteutumista valvotaan vuosittain pidettävillä auditoinneilla.

Talousmetsien luonnonhoitoon liittyvät asiat ovat arkipäivää metsätoimihenkilöiden, metsurien ja yrittäjien työssä. Toimijat ovat työssään vastuullisia. Joskus vahinkoja voi sattua metsässäkin ja saavat yksittäistapauksina valitettavan suuren huomion kokonaisuuteen nähden.

Metsänomistajat ja metsäammattilaiset arvostavat puhdasta luontoa ja kirkkaita vesiämme. En usko yhdenkään metsänomistajan tai metsäalan toimijan haluavan turmella metsätalouden toimenpiteissä luontoa ja vesistöjä. Luontojärjestöjen toistuvat kampanjat tuntuvatkin ruohonjuuritasolta tarkasteltuna välillä varsin kohtuuttomilta metsänomistajia ja metsäalan toimijoita kohtaan. 

Kirjoittaja toimii johtajana Metsänhoitoyhdistys Etelä-Savossa.