Luonnon teemaviikot

Jaana Laakso 04.9.2017

Puunhalausviikon idea on arvostaa lähiympäristöään, niiden puita, halata ja tietysti kuvauttaa itsensä niin tehdessään, että on jakaa sosiaaliseen mediaan kuvaa ja tunnelmaa puuta halatessa. Vähän tuntuu keinotekoiselta ainakin tuo kuvaaminen ja jakaminen. Mitä se muille kuuluu?

Halaisinko? Toisten puita en ainakaan kehtaa halata, kyllä se oma pitää olla. Valitsisinko tavallisen vai erityisen? Entä kun arvostaa suuresti monia satoja lähi- ja kaukametsän mäntyjä, kuusia ja koivuja, tykkää myös pihlajista, haavoista ja lepistä numeroa tekemättä? Vaikeuksiahan siitä tulee. Ei riitä yksi viikko kun tosissaan alkaa puita halia. Mieluummin kunnioitan puita ja annan niiden olla rauhassa, mitä nyt nojailen ja ajattelen tosissani kaikki vuoden 52 viikkoa. Kun elää lähellä puita koko elämän, eihän silloin erikseen teemaviikkoa tarvita?

Kun kuopus oli melkein kolmen, kävin hienon keskustelun hänen kanssaan, yhteistuumin tykkäsimme kovasti pienistä ja suurista linnuista, eläimistä ja puista. Tyttäreni esitti oleellisen kysymyksen: Mutta tykkääkö ne meistä? Kysymyksen muistaessani en oikopäätä hyökkää halailemaan puita. Ehkä puusta halaava ihminen tuntuu yhtä kiusalliselta kuin meistä nilkoissa hönkivä hiiri?

Mutta puita minä rakastan, niiden suuruutta ja juurevuutta, myös suoruutta ja lujaa puisevuutta. Hankintahakkaajan akkana luotan myös henkeni puiden turvaan. Puunkaadossa on nähtävä näkymättömät saranat ja etsittävä sivulta turvapuu, johon voi luottaa, ei enempää eikä vähempää kuin elämänsä.

Viime vuonna Suomen luonnon päivänä, luonto heitti Rauli-myrskyllä oman kommenttinsa, vähän niin kuin näytti luontonsa. Tuhansia puita kupsahti nurin. Tarpeetonta liikkumista myrskytuhoalueella aina on turvallisuuden nimissä vältettävä, mutta entä halaustarve? Myrskyn jälkeen ei tarvitse tyytyä pelkkien pystypuiden halailuun kun runkoja retkottaa maassa.

Eipä olla ainoita teemaviikon viettäjiä. Hirvikärpäsillä on meneillään ”rakasta myös ihmistä hirvesti”-kuukaudet. Pääskyset kerääntyvät Laurilta laumaan ja Pertteliltä peräti pois, eli niillä on Pyllistä Pohjoiselle-kampanja. Minä elän haperoviikkoja. Perhe on siitäkin mukava, että se antaa ymmärtää, että sienessä saisi käydä. Sieniä nautimme cesiumia surematta. Kantarelli on suosikki, mutta niitä löytyy vaihtelevasti, haperosaalis on yleensä varma, jos syksy yhtään antaa sieniä. Aikaisemmin tykkäsin rouskuista, mutta niiden keitinvesien lotraaminen on työlästä verrattuna haperoiden paiskaamiseen paistinpannulle, sitä paitsi haperot voittavat maussakin rouskut. Moni herkku jää minulta metsään, koska noukin vain tunnistamiani ruokasieniä. Tee sinäkin niin!

Tshernobylin kaukokulkeuman kaikuja tietysti vielä maaperässä vielä satoja vuosia, mutta annos kuitenkin niin pikkuinen, ettei se sienestämistä hidasta. Radioaktiivinen cesium on vähentynyt kolmessakymmenessä vuodessa puoleen, se on sen puoliintumisaika. Alle prosentti vuoden aikana saadusta säteilyannoksesta on 1986 ydinvoimalaturman peruja, yli puolet kertyy huoneilman radonista, lisäksi kosmisesta säteilystä, luonnon taustasäteilystä (mitä lieneekään) ja röntgenkuvauksista. Jos sattuu elämään vähäradonisella alueella, luonnonantimien runsaskaan nauttiminen ei vaaranna terveyttä. Pohjoisessa jäkälää syövien porojen syöjissäkään ei mitata kamalia tuloksia. Ja lohtu tämäkin: johonkin sitä kuollaan kuitenkin. Se on niin luonnollista.

Luonnossa on aina elämän ja kuoleman teemaviikot.  

Jaana Laakso,

jonka koko elämä on mennyt mukavasti metsään. 

jonka vaari vastasyntyneen nähdessään enteili tulevaa metsäelämää: ”Voi tyttö parkaa, noin pystyyn nenään tippuu havunneulasetkin.”

näkee unia männyn sirkkataimista.

katsoo lapsiaan yläviistoon ja alaviistosta yhä poimii talteen linnunsulkia, vaikka lopetti niiden keräilyn vuosikymmeniä sitten.